Hm. En tiedä mitä vastaisin RedZoolle. Hän kirjoitti selittääkseen miksi olen kiinnostavaa luettavaa. Mukava tietää, mutta mitä ihmettä sanon hänelle? Täytyykö minun ylipäänsä vastata? Inhoan kontakteja ihmisiin. En haluaisi puhua kellekään. On helpompaa vain kirjoittaa päiväkirjaa, tunkea kaikki ulos yhtenä ryöppynä, josta kukaan ei ota mitään selvää. Ja jotenkin tuntuu, että päiväkirja -etenkin julkinen tälläinen- on niin persoonaton ja minuun liittymätön, että voin kirjoittaa kaiken minuun liittyvän sitä suuremmin ajattelematta. E-maili on eri asia. Siinä puhuu suoraan jollekulle. Kaikki mitä sanotaan tullaan lukemaan. Siihen ehkä jopa vastataankin. Ja se on minulle liikaa. En jaksa sitä. En keksi mitään sanottavaa, ja jos keksinkin, en uskalla sanoa sitä.

Jos kirjoittaisin entryn siitä? Toisaalta haluaisin sanoa hänelle ettei hän loukannut minua millään tavalla, mutta miten ihmeessä se sanotaan? Jos deletoin kaiken muun meilistä, ja sanon vaan, että turhaan pyytelet anteeksi, niin eikö se ole jo vähän tylyä?

Mutta mitä helkuttia sitä ihmiset yleensä sanovat meileissä? Miksi tämänkin pitää olla niin samperin vaikeaa? Eikö riittäisi se etten uskalla puhua tosielämässä ihmisille, pakkoko on vielä cyberavaruudessakin kärsiä? Epäreilua!

Onneksi äiti ei soittanut terapeutille. Tuntuu paremmalta, ettei hän tehnyt sitä. En halua terapiaan, ja luulisin että terapeutti kyllä huomaa sen eikä halua jatkaa kanssani. Inhottavaa. Äiti nimenomaan haluaa minut terapiaan, kaikki muu on kuulemma toisarvoista.Eihän siitä terapiasta ole mitään apua, jos ei sitä itse halua. Enkä nimenomaan halua sitä; en halua oppia tekemään epämiellyttäviä asioita vain jotta olisin 'normaali'. Mielummin eristäydyn, vaikken tiedä että onko tämäkään sitten niin hyvä vaihtoehto. Kun en osaa edes meiliä kirjoittaa.

En vaan millään jaksaisi juuri nyt. Yhtikäs mitään. Olen tänään jo tehnyt liikaakin. Luulisi että saisi sallia itselleen jotain helpotusta. Vaikken minä koskaan ollut sellainen, aina piti kaikki tehdä vaikeamman kautta. Päädyinpä sitten mielisairaalaan. Sen sain palkakseni. No, pakkoko sitä on itsensä loppuun kuluttaa (vaikka se ei erityistä vaivannäköä vaatinutkaan). Helppohan on syyttää ankeita lapsuusmuistoja, tai jotain, niinkuin teen englannin kielisessä päiväkirjassani. Tiedä sitten mikä minuun on eniten vaikuttanut.

Kai minun pitäisi sanoa olevani pahoillani. Jotain sellaista, edes. Voinhan aina yrittää. Kun vaan ei tuntisi itseään niin suunnattoman typeräksi. Ei minulla ole itsetuntoa ollenkaan. Helpompi kirjoittaa suomeksi, vihdoin; tietää etteivät he ymmärrä.

Pakoa tämä kaikki taitaa olla. Todellisuuspakoa. On helpompi olla kun kirjoittaa. Mitään ei tarvitse tehdä. Mitään ei tarvitse ajatella, paitsi sitä mikä ruudulle ilmestyy. Ja minun tapauksessani ei kai sitäkään, niin vähän aivoja käytän näitä merkintöjä tehdessäni.

Mahtoivatko ankeat lapsuusmuistelot johtua siitä, etten kyennyt käsittelemään sitä taakkaa, jonka RZn meili aiheitti? On helpompaa vain uppoutua johonkin muuhun, johonkin mikä saa nykyisyyden muuttumaan suorastaan valoisaksi. Sitä kai se oli. Sitä kai se on.

Täytyy miettiä. Luultavasti en kirjoita mitään, tai sitten kirjoitan yhden entryn toiseen journaliini. (Huomaa kaikki lainasanat. Jee...) Pitäisi hankkia televisiolupakin. Ja kotivakuutus. Jne jne jne. Helvetti kun elämä on tälläistä, ainaista tekemistä, ja rahankäyttöä. Kyllä sitä selväjärkisempikin ylirasittuu. Tai se ainakin on minun puolustukseni.

Hmm. I don't know what to answer to RedZoo. He wrote to explain why I make interesting reading. Nice to know but what the heck am I going to say to him? Do I have to answer in the first place? I hate contacts with people. I would not want to speak to anyone. It is easier just to write a diary, spew everything out in one burst, of which nobody can make sense. And somehow I feel that a diary - especially a public one - is so impersonal and disconnected from me that I can write everything that deals with me without giving too much thought to it. E-mail is a different business. In it you talk directly to someone. Everything you say will be read. It may even get answered. And that is too much for me. I can't stand it. I don't come up with anything to say, and even if I do, I don't dare to say it.

What if I wrote an entry about it? On one hand I would want to tell him that he did not hurt me in any way, but how on Earth does one say that? If I delete everything else that is in the mail, and say bluntly that there's no reason to be sorry, wouldn't that be a little bit square?

But what the hell do people normally say in e-mails anyway? Why does even this have to be so goddamn difficult? Wouldn't it be enough that I don't dare to speak to people in real life; do I have to suffer even in cyberspace? Unfair!

Good that Mom didn't call the therapist. It feels better that she didn't do it. I don't want to go to therapy, and I think that the therapist would notice it and would not want to continue with me. Disgusting. Mom specifically wants me to go to therapy, everything else is secondary she says. But the therapy serves to no good, if one does not want it personally. And I very explicitly don't want it; I don't want to learn to do unpleasant things just in order to be 'normal'. I rather want to isolate myself, although I don't know if that is such a good option after all. And I cannot even write an e-mail.

It is just that I would not have the energy right now. To do anything. I have already done too much today. One would think that one could allow oneself some kind of a break. But I was never like that, everything had to be done the difficult way. That took me to a mental hospital in the end. That's how I got paid. Well, does one have to wear oneself out (although it did not require too much of an effort). It is easy to blame gloomy childhood memories, or something, as I do in my English diary. God knows what has actually influenced me most.

I guess I should say that I'm sorry. Or something like that, at least. I can always try. I'd just hope not to feel so enormously stupid. I have no self-esteem at all. It's easier to write in Finnish, in the end; to know that they don't understand.

I guess this is all about escaping. An escape from reality. It easier to let be than to write. I don't need to do a thing. I don't need to think, except for that which appears on the screen. And in my case not even of that, so little brain I use when writing these notes.

Did the gloomy childhood memories emerge out of my unability to handle the burden caused by RZ's mail? It is easier to get busy doing something else, something that makes the present turn brighter. That was probably it. That is probably it.

I need to think about it. Probably I'm not going to write a thing, or maybe I write an entry in my other journal. (Make a note of all the loan words. Yess..) I should still get that TV-licence. And home insurance. And so on and on and on. The heck, why's the life like this, eternal performing and spending money. Even someone more clear-minded would get stressed. Or at least this is my defence.