En halua olla tavoitettavissa tänä iltana. Olen mielummin yksin, omissa oloissani. Ilman mitään ulkopuolista häiriötekijää.

Tänään minun piti tavata Ta, tai ainakin luulin niin, mutten tavoittanut häntä kotoaan sovittuun aikaan. Luulen, että erehdyin päivästä. Tai sitten hän ei välitä. Eipä silti, en minäkään pahemmin välitä hänestä, mutta onpahan yksi tuttu kaupungissa sentään jotain. Jostain syystä aina tunnun olevan ystävieni kanssa vain välttämättömyyden pakosta, ilman mitään todellista halua olla heidän ystävänsä. Vain koska en tunne ketään muutakaan. Ja se lienee huono alku ystävyydelle.

">I love you still, of course :)
*beam* And I you. You crazy shy psychotic Finn you." Emailista. Kukapa ei häntä uskoisi. En vaan meinaa jaksaa enää. En kaikkea tuota, ja sitten valitusta, että K ei rakasta häntä, ja että hän rakastaa K:ta niin paljon, jne. Tuntuu niin typerältä. Jotenkin luulisi, että he ymmärtäisivät enemmän rakkaudesta. Ei ketään voi pakottaa muuttumaan. Eikä kukaan kai koskaan muutukaan. En tiedä... on vain sellainen olo että tahtoisin päästä pois täältä, tutustua muihin ihmisiin, rakastua ja tulla rakastetuksi. Ystävyys ei riitä. Luulisi hänenkin tajuavan sen, luettuaan päiväkirjani. Mutta toisaalta, itsehän minä väitin, että asiat ovat muuttuneet, vaikkeivat ne olekaan. Typerintä mitä tiedän on rakastua parhaaseen ystäväänsä, joka asuu tuhansien kilometrien päässä, ja joka on kaiken kukkuraksi rakastunut omaan parhaaseen ystäväänsä. En jaksa tätä kaikkea enää. Haluaisin vain unohtaa. Ehkä sen takia melkein hyppäsin ikkunasta torstaina. Olen syönyt Serenaaseja pitääkseni oloni jotakuinkin siedettävänä, etten ajautuisi mihinkään melodramaattiseen itsesäälin pisteeseen ja tekisi jotain typerää. Ja sitäpaitsi, on typerää rääkätä itseään. Otan pillereitä unohtaakseni. Kai se on jonkinlainen... kuilun pohja, jotain todella säälittävää. Mutta en tunne jaksavani ilman niitä. Ilman niitä, ja masennuslääkkeitä, ja psykoosilääkeitä ja ties mitä muita. Yhtenä iltana vakavissani harkitsin että kumoasin kaikki unilääkkeeni kurkustani alas, mutten tehnyt sitä, niinkuin en hypännyt ikkunastakaan. *sigh*

Taas luin, joku päivä tässä, jostain iltapäivälehden kannesta miten joku julkkis oli toipunut masennuksestaan (joka todennäköisesti kesti noin viikon). Ja toisaalta, enhän minäkään voi valittaa, sillä olen sentään kotona enkä sairaalassa, ja pärjään täällä jotakuinkin hyvin. Kaikki on oikeastaan ihan reilassa, paitsi rakkausasiat. Mikä ei ole ollenkaan epätyypillistä minulle. Sen verran olen jaksanut kaihota monien ihmisten perään, joita en välttämättä edes kunnolla tuntenut. Olisi kiva jos olisi edes ystäviä joille puhua, mutta enhän minä! En puhunut edes sairaalassa omahoitajalle, enkä avopolin henkilökunnalle. Tuntuu jotenkin niin typerältä, vaikkei sitä tunteitaan voi määrätä. Rakkaushuolien vaan pitäisi olla ongelmieni pienemmästä päästä, kun ottaa huomioon kaikki persoonallisuushäiriöt ja masennuksen ja psykoottisuuden. Helvetti sentään. Jokin tolkku tässäkin täytyy olla. Miksei ihminen voi mitään tunteilleen?

I want not to be available this evening. I'd rather keep myself to myself. Without any disturbing factors from outside.

Today I should have met Ta, or at least I thought so, but I didn't get hold of her at the agreed time. I think I was wrong in thinking that we had to meet today. Or else she just didn't care. Well, I don't care about her very much, but at least I have someone in the town that I know. For some reason I always seem to be with my friends just because I have to, without really wanting to be friends. Just because I don't know anyone else. And it might be a bad way to start friendships.

">I love you still, of course :)
*beam* And I you. You crazy shy psychotic Finn you." Part of an e-mail. And who wouldn't believe him? I'm just so tired. I can't stand all that, and then complaining that K doesn't love him and that he loves K so much, etc. It feels so stupid. You'd think they'd understand more about love. Nobody can be forced to change. And perhaps nobody ever does change. I don't know... I just feel I want to get out of here, to get to know other people, to fall in love and become loved. Friendship isn't enough. I think he should realise that after reading my diary. But apart from that, it was me who claimed that things had changed, although they haven't. The stupidest thing I can think of is to fall in love with the best friend who lives thousands of miles away and who has also fallen in love with his own best friend. I can't stand all that any more. I just want to forget. Perhaps because of that I almost jumped out of a window on Thursday. I've taken Serenase to keep my feelings bearable, so I wouldn't reach the point of self-pity and do something stupid. And it's stupid to mistreat oneself. I take pills in order to forget. Maybe it's some kind of... the bottom of the abyss, something very pathetic. But I feel I can't live without them. Without them and the depression pills, the psychosis pills etc. One night I seriously thought about gulping all my sleeping pills down but I didn't do it, like I didn't jump out of the window. *sigh*

The other day, I read on the front page of the afternoon paper how a celebrity had got over depression (that most likely lasted about two weeks). Apart from that, I can't complain, because I'm at home, not in the hospital, and I am getting on pretty well. Everything is actually okay, except for love things. That isn't abnormal for me. Even though I've missed people whom I perhaps didn't even know very well. It would be nice just to have to friends to talk to, but no! I didn't talk in the hospital, even to my personal nurse or the outpatient care staff. It feels so stupid, in a way, but one can't choose one's feelings. Love should be the least of my worries, considering all the personality disorders and depression and psychosis. Oh, damn. This must make some kind of sense. Why can't human beings control their feelings?